Washington DC:stä kantautuu kiinnostavia uutisia. Yhdysvaltain senaatti hyväksyi 28.9.2026 uuden lain, Protect College Sports Act’in, joka avaa NCAA:n (National Collegiate Athletic Association) yliopistourheilun rahahanat myös suomalaisurheilijoille.
Jos myös edustajainhuone hyväksyy lain, kukin suuri amerikkalaisyliopisto saa maksaa omille urheilijoilleen lähes 50 miljoonaa dollaria vuodessa. Urheiluun purskahtaa kertarysäyksellä valtava määrä uutta rahaa jaettavaksi parikymppisille opiskelijoille.
Seurannaisvaikutukset eivät voi olla näkymättä myös Suomessa. Yhä useampi lupaava nuori suomalainen jääkiekkoilija, koripalloilija tai jalkapalloilija voi jatkossa suunnata NCAA:han kotimaisen pääsarjan sijasta.
Jotta voi ymmärtää uuden lain merkityksen, täytyy ensin tuntea NCAA:n yliopistourheilun historia.
Opiskelin University of Pennsylvania Law Schoolissa lukukauden 1992-1993. Silloin NCAA:ssa elettiin vielä ”vanhaa aikaa”.
Minkäänlaisten rahakorvausten maksaminen yliopistourheilijoille oli tiukasti kiellettyä. Yliopistourheilijat olivat ”amatöörejä”, jotka eivät saaneet ottaa pelaamisestaan rahaa. Rahahanat avautuivat siihen aikaan vasta pelaajan siirtyessä valmistumisensa jälkeen johonkin ammattilaisliigaan tai Eurooppaan.
Yliopistojen keskenään omissa säännöissään sopima palkanmaksukielto oli oikeudellisesti arvioituna USA:n kilpailulain, jo vuonna 1890 hyväksytyn Sherman Act’in, vastainen kartelli. USA:n korkein oikeus Supreme Court kuitenkin siunasi palkanmaksukartellin olemassaolon vuonna 1984 antamallaan ennakkopäätöksellä.
Supreme Court lausui tuomiossaan, että vaikka kyseessä on yliopistojen välinen kartelli, kartellille on tässä tapauksessa olemassa oikeuttamisperuste, joka tekee siitä laillisen.
Palkanmaksukiellon ansiosta yliopistourheilu oli Supreme Courtin mukaan oma erillinen urheiluviihdetuotteensa, joka poikkesi ominaispiirteiltään ammattilaisliigoista.
Koska kartelli tarjosi urheiluviihteen kuluttajien saataville kokonaan erilaisen urheilutuotevaihtoehdon, Supreme Court katsoi kartellin lailliseksi.
Sen jälkeen urheilusta on kasvanut NCAA:n yliopistoille valtava rahantekokone. Yliopistojen väliset ottelut keräävät erityisesti amerikkalaisessa jalkapallossa ja koripallossa suurempia yleisömääriä kuin monet NFL- tai NBA-ottelut.
Yliopistosarjojen televisiointioikeuksien myymisestä koituu NCAA:lle valtavat rahavirrat. Sekä amerikkalaisen jalkapallon että miesten koripallon sopimukset tuovat NCAA:lle yli miljardi dollaria vuodessa per laji. Myös esimerkiksi naisten koripallon tv-sopimus tuo NCAA:lle 65 miljoonaa dollaria vuodessa.
Viihdetuotteen tuotantokustannukset ovat samalla olleet yliopistoille olemattomat, koska pelaajille ei ole saanut maksaa palkkaa. Ainoa pelaajien saama etu on pitkään ollut yliopiston tarjoama opiskelustipendi.
Stipendi on kattanut lukukausimaksut, majoituksen opiskelija-asuntolassa ja kolme ateriaa päivässä yliopiston ruokaloissa. Näidenkin etuuksien arvo opiskelijalle on toki voinut olla huippuyliopistoissa lähemmäs 100.000 dollaria vuodessa.
Koska urheilujoukkueiden ylläpitämisestä kertyi yliopistoille valtavat tulot mutta kustannukset olivat hyvin pienet suhteessa tuloihin, palkanmaksukiellon voittajiksi ovat jääneet yliopistojoukkueiden valmentajat. Yliopistoilla on ollut varaa maksaa hyville valmentajille melkein mitä tahansa he ovat kehdanneet pyytää. Yliopistojen huippuvalmentajat ovat olleet USA:ssa paremmin palkattuja kuin ammattilaisliigojen joukkueiden valmentajat.
Supreme Court edellytti vuoden 1984 päätöksessään, että jotta palkanmaksukartelli olisi laillinen, yliopistoilla on velvollisuus valvoa, että sitä myös noudatetaan tunnontarkasti. ”Pöydän alta” maksettuja ruskeita kirjekuoria pelaajille ei saanut liikkua. Jos sellaisia olisi näkynyt, koko kartelli olisi menettänyt oikeuttamisperusteensa. Tämän vuoksi NCAA:lla on ollut oma koneistonsa valvomassa palkanmaksukiellon noudattamista.
Tämän ovat saaneet huomata myös sellaiset suomalaisurheilijat, jotka ovat ennättäneet saada kotimaassa rahakorvausta pelaamisestaan ennen siirtymistään NCAA:han. Rahapalkan saaminen Suomessa on voinut tehdä pelaajasta ainakin teoriassa edustuskelvottoman NCAA:ssa. Nuoret NCAA:han mielivät pelaajat ovat joutuneet olemaan hyvin tarkkoja siitä, minkä muotoisia pelaajapalkkioita ovat voineet ottaa vastaan.
Name, Image, Likeness muutti kaiken
Tämä tilanne säilyi NCAA:ssa aina pitkälle 2010-luvulle. Sitten tuli sosiaalinen media. Se muutti kaiken.
Yliopistourheilijat alkoivat pitää omia some-tilejään, joille he postailivat kuulumisiaan. Parhaat yliopistourheilijat ovat Yhdysvalloissa erittäin tunnettuja. He alkoivat saada tarjouksia sponsoreilta. Jos pidät meidän tuotettamme näkyvillä somessa, maksamme sinulle rahaa.
Ei aikaakaan, kun amerikkalaisen kulttuurin mukaisesti asiasta kehkeytyi oikeusjuttu. Voivatko yliopistot kieltää urheilijoiltaan rahan vastaanottamisen sponsorisopimuksista?
Opiskelijat vetosivat Yhdysvaltain perustuslain pykälään ilmaisuvapaudesta. Se pitää USA:ssa sisällään oikeuden myös kaupallisiin ilmaisuihin. Jokaiselle kansalaiselle kuuluvia perusoikeuksia ei saa Yhdysvalloissa rajoittaa jollain yliopistojen keskenään sopimilla säännöillä.
Asia eteni Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen. Supreme Court oli kesäkuussa 2021 antamassaan tuomiossa opiskelijoiden kanssa samaa mieltä. Yliopistot eivät voi kieltää urheilijoita tekemästä omia sponsorisopimuksia myymällä oman nimensä, kuvansa ja ulkoasunsa käyttöoikeutta sponsoreille.
Tästä syntyi käsite NIL (Name, Image, Likeness).
NIL-sopimukset hyödyttivät aluksi vain tunnetuimpia yliopistourheilijoita. Voimistelija Olivia Dunn ansaitsi parhaimmillaan mediatietojen mukaan noin neljä miljoonia dollaria vuodessa NIL-sopimuksillaan.
Pian oivallettiin, että NIL-sopimukset avasivat parhaista urheilijoista kovaa kilpailua käyville yliopistoille portin kiertää palkanmaksukieltoa. Missään ei ollut kielletty sitä, kenelle yliopistourheilijat saivat myydä omia NIL-oikeuksiaan. Syntyi järjestelmä, jossa yliopistot ostivat itse omien urheilijoidensa NIL-oikeuksia.
Yliopistot maksoivat urheilijoilleen rahaa, mutta se ei ollut muodollisesti palkkaa vaan korvausta urheilijan NIL-oikeuksien myymisestä yliopistolle.
Kaikki ymmärsivät, että kyseessä olisi vain keinotekoinen välivaihe. Supreme Courtin NIL-tuomio oli käytännössä romuttanut vuosikymmeniä tiukasti noudatetun palkanmaksukiellon.
”Villi länsi”
Vuonna 2025 uutta oikeusjuttua ajaneet opiskelijat ja NCAA tekivät asiassa sovinnon. Sovinnon sisältö oli se, että jokainen NCAA:n yliopisto sai maksaa omille urheilijoilleen rahaa enintään noin 20 miljoonaa dollaria vuodessa. Kyseessä oli yhteismäärä, jonka kukin yliopisto sai jakaa eri urheilulajien ja omien joukkueidensa kesken omien tarpeidensa mukaan.
Syntyi sekava tilanne siitä, kenelle ja minkä verran kukin yliopisto maksoi. Tilannetta kuvattiin amerikkalaismediassa NCAA:n ”villiksi länneksi”.
Maanantai 28.9.2026 oli historiallinen päivä NCAA:n yliopistourheilun rahakiistassa. Yhdysvaltain senaatti hyväksyi äänin 77-22 republikaanisenaattori Ted Cruzin lakiesityksen asiasta.
Esitys kantaa nimeä Protect College Sports Act. Uuden lain tarkoituksena on selkeyttää NCAA:n yliopistourheilun nykyinen sekava tilanne, jossa kukaan ei tunnu tietävän, mitkä pelisäännöt ovat.
Suuret yliopistot voivat maksaa urheilijoille 50 miljoonaa USD vuodessa
Lakiesitys nostaa suurten yliopistojen opiskelijaurheilijoille maksaman rahakaton lähes 50 miljoonaan dollariin vuodessa.
Summasta runsaat 20 miljoonaa dollaria vastaa vuoden 2025 sopimuksella sovittua summaa. Sen kukin suuri yliopisto saa käyttää houkutellakseen uusia urheilijoita.
Lisäksi lakiesitys sisältää uutena elementtinä noin 27 miljoonan dollarin summan, jonka kukin suuri yliopisto saa käyttää toisen vuoden ja sitä vanhempien opiskelijoiden korvauksiin.
Yliopistojen tulee käyttää osa rahakatosta naisten joukkueiden ja olympialaisiin kuuluvien, yleensä heikommin yleisöä vetävien urheilulajien opiskelijaurheilijoiden palkkioihin.
Suureksi yliopistoksi katsotaan laissa sellaiset yliopistot, joiden tulot yliopistourheilun järjestämisestä ylittävät 80 miljoonaa dollaria vuodessa.
Lakiesitystä vastustaneet 22 senaattoria perustelivat vastustustaan sillä, että vajaan 50 miljoonan dollarin katto yliopistoa kohden rajoittaa heidän mielestään epäreilulla tavalla yliopistourheilijoiden mahdollisuutta saada käypä korvaus pelipanoksestaan. Vastustajien mielestä yliopistourheilijoiden pitäisi siis saada vielä enemmän rahaa urheilemisestaan.
Opiskelijoille maksettavat korvaukset eivät edelleenkään ole muodollisesti palkkaa, eikä opiskelijaurheilijoista tule teknisesti yliopistojen työntekijöitä. Kyseessä on ”Revenue Sharing Agreement”, joilla yliopistot voivat jakaa osan yliopistourheilun pääsylipputuloista ja televisio-oikeuksien myynnistä saamistaan tuloista opiskelijaurheilijoilleen.
Lakiesityksen mukaan opiskelijat voivat edelleen vapaasti myydä omia NIL-oikeuksiaan omille sponsoreilleen. Opiskelijoiden olisi kuitenkin ilmoitettava kaikki yli 600 dollarin arvoiset omat sopimuksensa omalle yliopistolleen.
Lakiesitys sisältää myös mielenkiintoisen kohdan taloudellisesti tappiollisten urheilulajien tukemisesta. Yliopistojen täytyy säilyttää opiskelijastipendien määrä tappiota tuottaviin urheilulajeihin ennallaan kauden 2024-2025 tasoon verrattuna. Yliopistot eivät siis voi suin päin panna kaikkia panoksiaan pelkästään voittoa tuottavien lajien urheilijoiden houkuttelemiseen.
Pelaaja-agentit mukaan neuvotteluihin
NIL-korvaukset ovat jo tuoneet mukanaan myös pelaaja-agentit. Agentit neuvottelevat urheilijoiden puolesta sopimuksia siitä, minkä yliopiston urheilija valitsee ja millä korvauksella.
Uusi lakiesitys velvoittaa agentit rekisteröitymään yliopiston kotiosavaltiolle. Agentin palkkio saa lakiesityksen mukaan olla enintään 5 % urheilijan sopimuksen arvosta.
Lakiesitys rajoittaa opiskelijaurheilijoiden mahdollisuutta vaihtaa yliopistoa kesken opintojen. Nykyään opiskelijaurheilijat voivat korottaa ansioitaan vaihtamalla yliopistoaan useamman kerran. Lakiesityksen mukaan kukin opiskelijaurheilija saisi vaihtaa yliopistoa korkeintaan yhden kerran viiden vuoden mittaisen NCAA-kelpoisuutensa aikana.
Lakiesitys kieltää myös yliopistojoukkueiden valmentajien siirtymisen yliopistosta toiseen saman pelikauden sisällä.
Lakiesitys kieltää yliopistoja maksamasta joko suoraan tai välikäsien kautta urheilijoille mitään muita rahakorvauksia yli laissa määrättyjen enimmäismäärien. Määräyksen tarkoituksena on suojata yliopistojen oma talous veriseltä kilpailulta parhaista urheilijoista.
Lakiesitys epäilemättä rajoittaisi yliopistojen välistä kilpailua opiskelijaurheilijoista USA:n kilpailulain, Sherman Act’in, periaatteiden vastaisesti. Koska kyseessä on kuitenkin samantasoinen liittovaltion laki kuin Sherman Act itse, näin on mahdollista toimia.
Lakiesitys vaatii vielä Yhdysvaltain edustajainhuoneen enemmistön hyväksynnän. Edustajainhuoneen käsittely tapahtuu vasta marraskuun välivaalien jälkeen. Lisäksi lain voimaantulo vaatii presidentti Donald Trumpin vahvistuksen.
Trumpin vahvistus on kuitenkin pelkkä muodollisuus. Trump on jo ennättänyt kehua lakiesitystä sanoin ”a really big deal”. Trumpin mukaan ”it will not only save college sports, it will save the colleges themselves”.
Jos Protect College Sports Act tulee hyväksytyksi myös edustajainhuoneessa, niin miten se näkyy meillä Suomessa?
NCAA:n yliopistojen urheiluohjelmiin osallistuu kaikkiaan yli puoli miljoonaa opiskelijaurheilijaa. Suurin osa rahoista menee eniten tuloja tuoville urheilulajeille amerikkalaiselle jalkapallolle ja koripallolle. Vain pieni osa yliopistourheilijoista ansaitsee nykyään yli 100.000 dollaria kaudessa. Suurin osa heistä pelaa amerikkalaista jalkapalloa tai miesten koripalloa.
Veikkaan, että yhä useampi nuorten maajoukkueisiin jääkiekossa, koripallossa ja jalkapallossa kuuluva suomalaispelaaja voi saada houkuttelevia tarjouksia yhdysvaltalaisista yliopistoista. Tule meille neljäksi vuodeksi, saat ilmaiseksi ylöspidon ja tutkinnon yliopistosta sekä lisäksi kymmeniä tuhansia euroja ”taskurahaa” päälle.
Monen lupaavan nuoren suomalaisurheilijan voi olla vaikea vastustaa NCAA:n kutsua.