Helsingin Sanomat julkaisi 2.9.2026 laajan artikkelin Susijengin koripalloilija Jacob Grandisonin dopingtapauksesta.
Artikkelista jäi lukijalle hämmentynyt olo. Paljon erilaisia väitteitä ja syytöksiä, mutta mitä oikein oli todella tapahtunut? Se jäi lukijalle epäselväksi.
Se kävi ilmi, että Grandison oli jo vuosia käyttänyt amerikkalaisen lääkärin hänelle määräämää adhd-lääkettä, joka sisälsi myös vähäisen määrän amfetamiinia.
Amfetamiini on Maailman antidopingtoimisto WADA:n sääntöjen mukaan kielletty dopingaine. Lääkkeen käytölle ei ollut haettu erivapautta.
Oli vain ajan kysymys, milloin Grandisonille tehtäisiin dopingtesti, jossa lääke antaisi positiivisen testituloksen.
Niin kävi lopulta koripallon EM-kisoissa Tampereella syyskuussa 2025 pelatun Suomi-Liettua ottelun jälkeen. Grandison jäi kiinni amfetamiinin käytöstä.
Kansainvälinen koripalloliitto FIBA käsitteli asian ja antoi Grandisonille kolmen kuukauden pelikiellon. Kielto päättyi tammikuussa 2026, mutta Grandison ei ole sen jälkeen pelannut sen enempää seurajoukkueessa kuin Susijengissäkään.
Miten tällainen vahinko on voinut päästä tapahtumaan? Entä mitä tulisi tehdä, että millekään suomalaisseuralle ei enää vastaisuudessa tapahtuisi samoin oman amerikkalaisvahvistuksensa kanssa?
Helsingin Sanomien jutussa ei pureuduttu tapauksen juurisyyhyn. Se on sama kuin ruotsalaisen NHL-pelaaja Nicklas Bäckströmin dopingkäryssä Sotsin talviolympialaisissa 2014. Dopingaineita koskevat säännöt Atlantin eri puolilla ovat kovin erilaiset.
Bäckström oletti Sotsissa 2014, että NHL-pelaajien osallistuessa olympialaisiin turnauksessa noudatetaan NHL:n dopingsääntöjä. NHL:n säännöissä piristeiden käyttö otteluissa on sallittua, eikä pelaajia saa edes testata ottelupäivinä.
No, Sotsissa ei kuitenkaan noudatettu NHL:n dopingsääntöjä vaan WADA:n maailman antidopingkoodia. Bäckström testattiin heti puolivälieräottelun jälkeen. Hän oli monen NHL-pelaajan tavoin käyttänyt piristettä ottelussa. Testitulos näytti punaista. Syntyi valtava sekasotku NHL:n, KOK:n ja WADA:n välillä.
Myös Grandisonin tapauksessa juurisyy on sama. Dopingsäännöt Atlantin eri puolilla poikkeavat huomattavasti toisistaan. Urheiluihmiset eivät ymmärrä, mitä siitä voi seurata. Asiaan havahdutaan vasta, kun asiat ovat jo menneet pieleen.
Amerikkalaiset urheilijat elävät kotimaassaan kulttuurissa, jossa dopingaineiden käyttöä ei pidetä kovin haitallisena. Koko amerikkalainen yhteiskunta perustuu USA:n perustuslakia myöten yksilön vapauksien kunnioittamiseen. Ajattelutapa USA:n ammattilaissarjoissa on karkeasti se, että jokainen tehköön omalla terveydellään mitä tahtoo.
Myös amerikkalaisessa urheilussa on omat dopingsääntönsä. Suhtautuminen kiellettyihin aineisiin on niissä vain kovin erilaista kuin Euroopassa. Jos amerikkalaisen ammattiurheilijan testitulos näyttää punaista, urheilijalta kysytään syytä testitulokselle.
Jos urheilija silloin kertoo, että hänellä on lääkärin määräys käyttää lääkettä, tapauksen käsittely päättyy siihen. Kyseessä ei silloin amerikkalaisen ajattelutavan mukaan ole doping.
Euroopassa noudatetaan WADA:n sääntöjä. WADA:n säännöissä asia ei mene näin.
WADA:n sääntöihin on luotu monimutkainen erivapausmenettely sellaisille lääkkeille, jotka lääkäri on määrännyt urheilijalle jonkin sairauden hoitamiseksi.
Erivapauden myöntämiselle on tiukat kriteerit. Esimerkiksi se, että samaan sairauteen ei saa olla saatavilla mitään sellaista lääkettä, joka samalla ei paranna urheilijan suorituskykyä.
Tärkein ero WADA:n sääntöjen ja amerikkalaisten sääntöjen välillä on velvollisuus hakea erivapautta lääkkeen käyttöön jo etukäteen. Jos testissä tulee positiivinen tulos, eikä urheilija ole hakenut erivapautta, kyseessä on WADA:n sääntöjen mukaan silloin aina doping, vaikka lääke olisi lääkärin määräämä sairauden hoitamiseksi. Selitykset eivät silloin auta.
WADA:n säännöt tuntevat mahdollisuuden hakea erivapautta myös jälkikäteen taannehtivasti, mutta erivapauden myöntäminen positiivisen testituloksen jo tapahduttua on tehty hyvin tiukaksi.
Miksi sitten Jacob Grandison ei ollut Eurooppaan tullessaan hakenut erivapautta lääkkeelle, jonka lääkäri oli hänelle määrännyt, ja jota hän oli käyttänyt jo vuosia säännöllisesti?
Eurooppaan ammattilaiseksi tuleva amerikkalainen urheilija ei ymmärrä, että dopingsäännöt Euroopassa ovat niin erilaiset kuin ne säännöt, joihin hän on koko siihenastisen elämänsä ajan amerikkalaisessa urheilussa tottunut. Ei hänelle tule mieleenkään, että hänen tulisi hakea jokin erivapaus heti Eurooppaan tullessaan.
Me eurooppalaiset taasen emme ymmärrä, että amerikkalaiset urheilijat eivät ymmärrä meidän tiukkoja dopingsääntöjämme.
Me kuvittelemme helposti, että kaikkihan urheilussa tuntevat WADA:n säännöt ja noudattavat niitä. Me emme ymmärrä, että WADA:n säännöillä ei ole juuri mitään roolia amerikkalaisessa urheilussa. Jokaisella liigalla on siellä omat dopingsääntönsä.
Erikoista Grandisonin tapauksessa on se, että hän ennätti pelata Euroopassa varsin pitkään, ennen kuin vahinkokäry tapahtui. Grandison ennätti pelata ammattilaisena niin espanjalaisessa, suomalaisessa kuin kreikkalaisessakin seurajoukkueessa ilman ongelmia.
Ilmeisesti kenellekään näiden joukkueiden organisaatioissa ei juolahtanut mieleen kysyä, käyttääkö hän jotain sellaisia lääkkeitä, joihin WADA:n sääntöjen mukaan pitäisi hakea erivapaus.
Onneksi FIBA on tottunut ongelmiin USA:sta Eurooppaan tulevien amerikkalaispelaajien lääkkeiden käytössä. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kansainvälisessä koripallossa kävi näin.
Siksi FIBA:n kurinpitoelimiltä löytyi ymmärrystä Grandisonia kohtaan. Hän selvisi muutaman kuukauden pelikiellolla. Jos WADA:n sääntöjä olisi luettu kirjaimellisesti, pelikielto olisi voinut olla paljon pidempi. Onneksi niin ei tehty.
Mitä suomalaisen urheiluväen siis tulisi tapaus Grandisonista oppia?
Meidän tulisi ymmärtää, että amerikkalaisesta urheilukulttuurista Eurooppaan tulevien pelaajien käsitys dopingista on hyvin erilainen kuin omamme.
Vastuu on silloin paitsi pelaajalla itsellään, myös meillä eurooppalaisilla. Meidän tehtävänämme on opettaa vieraamme maan tavoille.
Meidän tulee ymmärtää kertoa Amerikan-avuille, että suhtautuminen dopingiin on Euroopassa paljon tiukempaa kuin USA:ssa.
Meidän tulee myös käydä WADA:n dopingsäännöt läpi Amerikasta tulevien urheilijoiden kanssa, ja tarvittaessa ohjata ja auttaa heitä WADA:n sääntöjen edellyttämien erivapauksien hakemisessa, jos sellaisille on tarvetta.
Vastuu erivapauden hakemisesta on lopulta kuitenkin aina urheilijalla itsellään, vaikka hän olisi säännöistä kuinka tietämätön. Jokainen vastaa viime kädessä itse siitä, mitä suuhunsa laittaa.